Jotain runoilua

Miksi?
No en tiedä.
Niin, mitä et tiedä?
No juurikaan en yhtään mitään.

Olen vain epänormaali outo kulkija, vailla määränpäätä. Heilun ja pyörin yksinäni vain, kuka edes tälläisen ihmisen ystävä haluisi olla?
Pukeudun hassusti, iso pipo peittää pörröisen pään, kaulassa musta huivi jossa punaisia sydämiä, sentään jossakin sydämiä näkee, tuntuu että elämä on täysin rakkaudetonta minulle. Muilla vain on sitä, mitä se edes on?

Juon viiniä, mietiskelen ja haaveilen.
Puhun ujoillen, liikuskelen hitaasti, ihmiset katsovat pitkään, katson heitä takaisin, joskus palkaksi tulee ihana hymy, joskus pelkkä vihainen katse.

Mielessäni usein käy, että hyppäisin partsilta kadulle, ja kuolen. Tuskin jäisi kukaan minua kaipaamaan.

Eiei, havahduin ja mietin uudestaan. Tahdon taas tuntea edes kerran vielä rakkauden. Sellaisen ihanan menninkäistytön.

Haluaisin herätä kanssasi, haluaisin katsoa tähtiä kanssasi ja suudella koko paha maailma pois, ja unohdettaisiin kaikki muu. Surut heittäisimme surujen reppuun, ja reppu vietäisiin paikkaan minne ikinä ei tarvitsisi palata.

Palaan taas takaisin maan pinnalle ja havahdun kylmyyteen, istun siinä vain yksinäni. Tuhat yksinäistä ja itkuista yötä, miksei siitä seuraa tuhat onnellista yötä ja ihanaa päivää. Tämäkään yö ei tee poikkeusta, itkuiset ja kajalin peittämät silmät yön pimeydessä, joka paikkaan sattuu. Sydän juuri ja juuri jaksaa lyödä. Miksei sieltä jostain tule ihmistä joka korjaisi kaikki vauriot. Kyyneleet ovat jo jäätyneet kasvoihin kiinni. En tiedä, voisi sammua tähänkin. Miksi edes kannattaisi herätä huomiseen, kun tänään voit juoda itsesi?